|
Yo crecí en las calles y ahí empezó un país completamente nuevo
Yo crecí en la calle y ahí empezó un país completamente nuevo.
Me partí indefinidamente en dos, problema de por vida.
En un país sin tierra los reyes gobiernan sin permiso.
Me familiaricé con la Biblia con todo mi entendimiento.
Yo, país sin reyes. Sólo un bufón.
Tuve que encontrar lo que se llama el otro.
La rosa creció para llegar a la ciudad.
Todo se enrojeció como a las últimas horas de la noche.
Y los reyes llamaron por sus nombres a sus personas de confianza.
Las hojas cayeron del árbol sin cuidado.
Nacen perspectivas desde la ventana y cada una es correcta.
Hay que encontrar un buen lugar una buena calle y un árbol
donde guarecerse.
Minä kasvoin kadulle, siitä alkoi täysin uusi maa
Minä kasvoin kadulle ja siitä alkoi täysin uusi maa.
Jakaannuin loputtomasti kahtia, elinikäisiä ongelmia.
Maattomassa maassa kuninkaat hallitsevat luvatta.
Olin perehtynyt Raamattuun täysin päin.
Minä, maa vailla kuninkaita. Pelkkä narri.
Oli löydettävä se jota toiseksi kutsuu.
Ruusu kasvoi kaupunkiin.
Kaikki muuttui punaiseksi yön viimeisinä tunteina.
Kuninkaat kutsuivat uskottujaan nimillä.
Lehdet pudottivat lehtensä ilman varoitusta.
Ikkunasta syntyy perspektiivejä, jokainen on oikea.
On löydettävä hyvä paikka, katu, ja puu yläpuolelle.
Kenneth Koch en el café, Tsvetajeva en el mar
Kenneth Koch se sentaría los días largos en un café
al lado de la catedral de Visby
y haría observaciones plenas de significado y humor de sus colegas
de su propio acto de fumar
y del alma de la literatura americana.
Eva-Stina Byggmästar se escondería en el bosque como una liebre
y creería que el dolor es una isla de nenúfares que tiene
que encontrar dentro.
Tua Forsström llamaría a la policía
después de pasar una noche con los caballos
que salvarán el alma que quizás la madre dejó.
Ni haber estudiado en la facultad maravillosa
le dio la respuesta correcta – pero es poeta y
muy bien puede hacerse preguntas maravillosas
sobre cosas de sentimientos.
Artur Lundkvist es el más lacónico de todos
lanza los dardos directamente al diez.
Eva Ström usaría traje y se preguntaría
de dónde Edith Södergran sacó sus imágenes de amor y tristeza
pero no podría responder porque
Södergran murió muy joven y sola.
Koch tomaría todo con humor y autoironía y así
probablemente haría yo también
pero como dice un poeta portugués, la vida es a veces tan dura
que uno tiene más ganas de vomitar que de ser gracioso
Marina Tsvetajeva lamentaría en su carta a Rilke
que ni siquiera una vista al mar desde la catedral
le hará enamorarse de su compañero de correspondencia
o quizás insistiría que amor por correspondencia es solo para
poetas oscuros en su versos:
”Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint,
ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in der
anderen Welt.” (”No olviden que lo que aquí se nos presenta
como una imposibilidad es la cosa más natural del mundo – truismo
en el otro mundo”).
Kenneth Koch kahvilassa, Tsvetajeva merellä
Kenneth Koch istuisi päivät pitkät kahvilassa Visbyn katedraalin kupeessa ja tekisi merkityksellisiä ja humoristisia huomioita kollegoistaan ja omasta tupakoinnistaan sekä amerikkalaisen kirjallisuuden sieluntilasta. Eva-Stina Byggmästar piileskelisi metsässä kuin jänis ja uskoisi, että tuska on lummesaari, joka täytyy löytää sisältä. Tua Forsström huutaisi poliisia hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen pelastaakseen sielun, jonka joku, luultavasti äiti, on jättänyt. Edes opiskelu ihmeellisessä tiedekunnassa ei antanut hänelle oikeaa vastausta – mutta hänhän on runoilija ja runoilija voi hyvin esittää ihmeellisiä kysymyksiä tunteiden asioista.
Artur Lundkvist on lakonisin ja vähäsanaisin kaikista, hän heittää tikat suoraan kymppiin. Eva Ström pukeutuisi jakkupukuun ja ihmettelisi, mistä Edith Södergran haki rakkauden ja surun kuvansa, mutta hän ei osaisi vastata siihen, miksi Södergran kuoli niin nuorena ja yksin. Koch kuittaisi kaiken huumorilla ja (itse)ironialla, ja niin luultavasti minäkin, mutta kuten portugalilainen runoilija sanoo, elämä on joskus niin raskasta, että tekee ennemmin mieli oksentaa kuin olla hauska. Marina Tsvetajeva pahoittelisi kirjeessään Rilkelle miksei edes merinäköala katedraalilta saa häntä rakastumaan kirjeenvaihtotoveriinsa tai ehkä hän väittäisi, että kirjerakkaus on vain runoilijoita varten, jotka ovat hämäriä säkeissään: ”Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint, ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in der anderen Welt.” (”Älkää unohtako, että se mikä näyttäytyy täällä mahdottomuutena meille, on mitä luonnollisin asia maailmassa – toisessa maailmassa, oletettavasti.”)
El Halcón juega con la paloma
El halcón juega con la paloma y la paloma se alegra
sin saber que juega con la muerte. Cuando el halcón
viaja a Ibara, los vientos lo empujan hacia delante
y el halcón piensa qué bien, llegaré más rápido.
Pero si el halcón no quiere quebrar su bandada, en el cielo
hay espacio suficiente para todas las aves que quieran volar
sin peleas. El jefe de los halcones alcanza hasta las
gallinas más rápidas, pero las salvará de la muerte? “Eso me sucedió
antes” dijo la gallina más vieja que tenía las uñas del halcón
clavadas en su espalda: animal que mira ahí y allá
del bosque, pronto será capturado por el cazador
no es fácil el rol del depredador porque
el gato hace suyos ojos y nariz de la rana que es su presa.
Ni los dueños de una jauría de perros podrían
capturar al elefante. El perro sabe echarse
cuando ve al tigre: solo el depredador tiene el poder
de arrancar las hojas del calendario para ser exitoso
y no perder la liebre. Las cabras son diferentes.
Ella busca su pareja y por eso se deja crecer la barba; el macho cabrío
dice que su madre tiene que parirlo y así él se convertirá
en el esposo de ella. Y cómo trata la cabra a su dueño:
ella se sacrifica cuando él se enferma y se vuelve a sacrificar
cuando se cura y así infinitamente
sigue su interacción con el amo, porque algunas relaciones
ya se han formado en el nacimiento. La cabra sin embargo
mira a su carnicero como si nunca
hubiera existido. Dios olvidó recordar a la rana
que debería tener alas. La rana en vez
de endulzar la sopa abre sus brazos y piernas
y se lanza: este es su carácter
pero a pesar de eso el pez conoce mejor el río.
Ni creas que la tortuga no respiraría bajo su caparazón:
se escucha un susurro que la sigue cuando está de viaje
y la casa va tras ella. Los animales son capaces de aprender:
cuando la tortuga abre su boca para alimentarse, las bocas
de sus crías también se abren y la tortuga pregunta: no habrán
escuchado de mi generosidad? Y qué tal las lagartijas:
por qué están echadas a lo largo del día, cómo pueden saber
a quién le duele el vientre? Y los ratones: solo
cuando el gato está de viaje ocupan la casa
por sí mismos. El mono que ha dejado caer nueces pensó
dar un regalo a la tierra y a los seres humanos, pero estos
solo piensan en quien le disparará al mono para
molestarlo. Es difícil reconocer la amistad en la enemistad,
y ni los deseos del mono son sinceros. En el momento siguiente
hace su ropa pedazos: acordémonos
que domesticar al perro tomó décadas.
Haukka leikkii kyyhkysellä
Haukka leikkii kyyhkysellä ja kyyhkynen iloitsee
tietämättä leikkivänsä kuoleman kanssa. Kun haukka
matkustaa Ibaraan, tuulet työntävät sitä eteenpäin ja
haukka ajattelee että hyvä, olen nopeammin perillä.
Jos haukka ei halua hajottaa laumaansa, taivaalla on
tarpeeksi tilaa vaikka kuinka monelle linnulle ilman
riitoja. Haukkojen päällikkö saa kiinni vilkkaimmatkin
kanat, mutta säästääkö se ne kuolemalta? ”Se tapahtui
minulle aiemminkin”, sanoi vanha kana jonka selässä
olivat haukan kynnet: eläin joka katsoo sinne ja tänne
metsässä, joutuu pian metsästäjän saaliiksi, eikä
saalistajankaan rooli ole helppo, koska sammakon
pyydystänyt kissa saa itselleen sen silmät ja nenän.
200 koirankaan omistajat eivät kuitenkaan saa koskaan
kiinni norsua. Koira ymmärtää painua makuulle
nähdessään tiikerin: saalistajankin täytyy olla kääntänyt
tämän päivän kalenterinlehti ollakseen menestyksekäs
saalistaja tai jänis jää nappaamatta. Mutta vuohet ne
vasta eläimiä ovat. Vuohi haluaa tulla puolisonsa
kaltaiseksi ja kasvattaa siksi parran; pukki sanoo
äitinsä synnyttäneen hänet ja hänen olevan siksi äitinsä
aviomiehensä. Ja miten kohtelee vuohta sen omistaja:
tullessaan sairaaksi uhraa eläimensä, parantuessaan
uhraa myös ja näin jatkuu vuohen ja sen omistajan
välinen kiertokulku loputtomiin, koska tietyt suhteet
ovat syntymässä muodostuneet. Vuohi kuitenkin
katsoo teurastajaansa kuin sen ei olisi koskaan
pitänyt olla olemassa. Luoja ei muistanut sammakkoa
jolla olisi pitänyt olla siivet. Sen sijaan että se
makeuttaisi keiton, se levittää käsivartensa ja
jalkansa ja sukeltaa keittoon: tämä on sammakon
luonne, mutta silti kala tuntee joen paremmin kuin
se. Äläkä luule, ettei kilpikonna hengittäisi: kilven
alta kuuluu suhinaa silloinkin kun kilpikonna on
matkalla ja talo seuraa sitä. Eläimet ovat oppivaisia:
kun kilpikonna avaa suunsa syödäkseen, sen poikasen
suu avautuu myös ja kilpikonna kysyy: ettekö koskaan
ole kuulleet anteliaisuudestani? Entä liskot sitten:
koska ne ovat maaten päivät pitkät, miten koskaan
tiedät, kenellä on maha kipeänä? Ja hiiret: vasta
kun kissa on matkoilla, ne valtaavat talon
itselleen. Kolapähkinän pudottanut apina ajatteli
antaa lahjan maalle ja ihmisille, mutta ihminen
ajatteli vain jonkun yrittävän tulittavan häntä
kiusallaan. Ystävyyttä on vaikeaa tunnistaa vihollisuudesta,
eivätkä apinankaan halut ole vilpittömät. Seuraavassa
hetkessä se repii vaatteita kappaleiksi: muistakaamme
että koirankin kesyttämisessä kului vuosikymmeniä.
|
